Lomalla

Ei tarvinnut tehdä aamukampaa, sillä työt päättyivätkin pari viikkoa etuajassa. Neuvolasta kirjoittivat muutaman viimeisen viikon sairauslomaa erinäisten vaivojen vuoksi. Lähinnä noita vaivoja kun pahensi se, ettei työpäivän aikana päässyt minimaalista ruokataukoa lukuunottamatta hetkeksikään istahtamaan, eikä työnantaja suostunut tulemaan asiassa yhtään vastaan hankkimalla paikalle sellaista hienoutta kuin jakkara. Kuulemma ei myöskään ole se, että kesäloma kuluisi sitten näistä viimeisistä työviikoista toipumiseen. Joten, mikäpä siinä, tyhjensin kaappini ja luovutin avaimeni, enkä toivottavasti palaa samaan paikkaan. Tarkoitus on jossain äitiyden alkuvaiheessa saada opinnot siihen malliin, että voin sitten aikanaan hakea oman alan sijaisuuksia, jäädä koulutusvapaalle viimeisiä opintosuorituksia varten tai miten ikinä sitten asiat järjestyykään. Olo on vähän epätodellinen, sillä vaikka tätä työnlopettamispäivää olen odottanut ja olen siitä haaveillut jo vuosien ajan, tuli se lopulta niin äkkiä, ettei suurempia tunteita juuri herännyt. Pari päivää oon nyt palloillut kotona ja pohtinut, että mitähän sitä tekis. Toisaalta to do -lista on todella pitkä (parit tentit ja esseet vielä, jääkaapin pesu, ulkovaraston siivous, vaatekaapin läpikäynti, vauvan huoneen sisustus jne.), toisaalta yhtäkkiä ei ole mitään velvollisuuksia, aikatauluja tai päivämääriä neuvolakäyntejä lukuunottamatta. Ja kelit, nekin ovat olleet ihan kohdillaan!

Maha kasvaa hurjaa vauhtia. Sympaattista katsella aiempia masukuvia, joiden kohdalla ajattelin mahan olevan jo vähintäänkin valtava. Niin kuin nyt tuo 4. huhtikuuta tänne lisäämäni kuva, pienenpieni pömppis! Nyt aletaan olla jo sellaisen ihan oikeasti näkyvän raskausvatsan mitoissa!

Vauva näyttää terkkarin mukaan kääntyneen jo pää alaspäin, tosin viime päivien myllerryksen jälkeen en enää osaa yhtään sanoa missä on pää ja missä varpaat. Tarkoitus olisi ensi viikolla piipahtaa vielä yksityisellä ultrassa, sillä julkiselta puolelta ultraa ei enää heru. Vaikka vauvan sykkeet on olleet hyvät, mamman vointi juilintoja lukuunottamatta erinomainen, sokerirasitustestin tulos erinomainen ja hemoglobiinitkin paukuttelee jossain 130 paikkeilla, on tarve nähdä masun sisään ja kuulla siellä kaiken olevan hyvin. Vielä 29 viikolla näkyvyys on kuulemma melko hyvä, jonka jälkeen vauva alkaa olla niin iso, ettei ultralla saada kunnollista kokonaiskuvaa. Tänään alkoi 30. viikko, mutta eiköhän masuasukkia saada vielä kurkattua ihan hyvin.

Aivan käsittämätöntä, että viimeinen kolmannes on hyvässä vauhdissa! Aktiivinen myllerrys rauhoittaa hermoilevaa odottajaa, mutta silti päässä vaeltaa kauhukuvia. Toivonkin ultrassa saavani varmistusta sille, että lapsi vaikuttaa terveeltä. Vähitellen voikin alkaa hermoilla tulevaa synnytystä, tai siis sitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Kipua sinänsä en pelkää, jotenkin uskon selviäväni synnytyksestä järjissäni, kunhan vain vauvalla on kaikki hyvin.

Aamukampa kesälomaan

Jos työvuoroja on jäljellä enää 19 kappaletta, saako jo tehdä aamukamman? Kesäkuun alussa koittaa kesäloma, josta jäänkin sitten sujuvasti suoraan äippälomalle. Hurjaa! Laskettuun aikaan on nyt kolme kuukautta. Toisaalta tuntuu, että raskaus on jo pitkällä, toisaalta taas, että elokuulle on vielä hirvittävän pitkä aika.

Perhevalmennus alkoi viime viikolla. Täällä meidän kaupungissamme on laajennettu valmennus, joka käsittää neljä tapaamista ennen synnytystä ja kuusi vauvan syntymän jälkeen. Alku ei ollut lupaava, sillä kaikenlaisten tutustumisleikkien vihaajana olin jo valmis juoksemaan karkuun, kun tapaaminen alkoi hassunhauskalla tutustumistehtävällä. Mutta ihan hyödyllistähän se lopulta oli, tavata kanssaodottajia ja pohtia tulevaan vanhemmuuteen liittyviä elämänmuutoksia.

Lääkärissä tuli piipahdettua ylimääräisellä käynnillä, sillä kävellessä ilmenevä vatsan pistoskipu on ollut lisääntymään päin. Kasvukipuja, liitoskipuja, mitä lie, mutta kohdunsuu oli tukevasti kiinni ja normaalin pituinen. Hieman pehmennyt, mutta tässä vaiheessa saakin kuulemma olla. Kohtu kasvaa normaalivauhtia. Vaikka ruokavalio on ihan normaali (toki liikunta kipujen takia huomattavasti vähäisempää), painoa oli taas tullut reippaat puoli kiloa viikkoa kohden. Lähtöpainoon nähden nyt jo, kröhöm, +13 kiloa. Mutta minkäs teet! Äidilleni kertyi aikanaan raskauden aikana 22 kiloa, ja uskon saavuttavani samat lukemat. Lohdullista on, että äitini oli pian synnytyksen jälkeen aivan yhtä hoikka kuin ennen raskauttakin, joten odotan kilojen myös karisevan suhteellisen helposti.

Vaunut odottelevat liikkeessä noutajaansa, kunhan työkiireiltä ehdittäisiin sinne aukioloaikoina. Turvakaukalo, sitteri ja äitiyspakkaus on jemmattu vauvan huoneen vaatekomeroon. Vaikka tässä vaiheessa on kai jo ihan luonnollista ja järkevää tehdä hankintoja, valmistautuminen silti jotenkin hirvittää. Raskaus tuntuu toisaalta niin todelliselta, mutta toisaalta taas täysin absurdilta edelleen: tuleeko meille tosiaan vauva? Yhä edelleen tykkään lisätä raskausonnitteluiden vastauskiitoksiin toteamuksen toivottavasti kaikki menee hyvin. Pelko ja huoli, niistä tuskin pääsee raskauden aikana eroon, ja vauvan syntymän jälkeen ne varmaankin tulevat vielä triplaantumaan.

Miltä nyt tuntuu?

Nyt mennään virallisten laskujen mukaan 25. viikkoa, siis tarkalleen 24+5. Hämmentävää, miten nopeasti viikot kuluvat! Alussa tuntui, että päivät matelivat, eikä esimerkiksi kriittinen 12. viikon aika tuntunut täyttyvän sitten millään. Nyt onkin yhtäkkiä jäljellä enää alle kuusi viikkoa töitä, sillä jään kesälomalle kesäkuun alussa, ja siitä sitten heinäkuussa suoraan äippälomalle. Ihan käsittämätöntä! 

Mahassa tuntuu potkuja, myllerrystä ja muljuntaa. Olo on edelleen hyvä, vaikka viimeisen viikon aikana alkuraskaudesta tuttu ilta(päivä)väsymys on alkanut nostaa päätään. Tahti on hidastunut, sillä kävellessä mahaa alkaa pistää, etenkin aamuisin, muutaman sadan metrin jälkeen hidaskin kävely muuttuu vielä hitaammaksi. Normaalisti koiran kanssa tehtyyn reippaaseen aamulenkkiin menee 20 minuutin verran, nyt ihan helposti vartti enemmän. Huomaan myös kävelytyylini muuttuneen taaperrukseksi. Kaiken kaikkiaan olo ei ole enää järin ketterä, vaan maha, vaikka onkin vielä pieni, alkaa olla jo tiellä. Normaaliolosuhteissa olen aika venyväinen, ja nyt on ollut vähän totuttelemista siinä, ettei kroppa taivukaan samanlaisiin mutka-asentoihin kuin tavallisesti. 

Hankintojakin on taas tehty: pinnasängyn reunasuojus, imetystyyny, torkkupeitto, hoitoalusta, pari vaatetta... Lisäksi äitiyspakkaus on matkalla, ja vaunut, turvakaukalo ja sitteri katsottu valmiiksi. Ja auto, sekin on vaihdettu isompaan! Vauvan vaatetus tuottaa päänvaivaa, sillä olen ihan autuaan ulalla kaikesta lapsiin liittyvästä. Kuten siitä, mitä kaikkea (ja kuinka paljon) vauva tarvitsee. Riittääkö neljä bodya per koko, vai pitääkö niitä olla kymmenen? Entä mahtuuko jokaiselle vastasyntyneelle koko 50 tai 56, vai voiko vauva olla niin iso, että pienimmät koot on ihan turhia? Vähän väliä kuulen, että "niitä saatte sitten lahjaksi kuitenkin kaikkialta", mutta oma ystäväpiiri ja suku on kyllä sen verran suppea, että ihan en nyt minkään lahjavyöryn varaankaan vaate- ja muita hankintoja laskisi... 

Vaikka muutamalla läheisellä ystävällä on lapsi tai useampia ja odottajiakin löytyy lähipiiristä muutama (tosin toisella paikkakunnalla), tuntuu välillä vähän yksinäiseltä näiden vauva-asioiden suhteen. Mies toki on innolla menossa mukana, mutta silti sitä kaipaisi "kohtalotoveria", jonka kanssa jakaa näitä odotusajan tuomia tuntemuksia. Ehkä perhevalmennuksessa sitten? 

Muljahtelua ja muuta mukavaa

Aika menee kuin siivillä. Yksityinen ultra oli ja meni hirvittävän stressimigreenin siivittämänä. Kaikki oli kunnossa. Rakenneultraan mentiin siksi suhteellisin huolettomina, mutta itku tuli sielläkin, kun kätilö kohta kerrallaan totesi kaiken näyttävän normaalilta. Jotenkin sitä oli sitten kuitenkin jännittänyt kovasti, ja vasta siinä kätilön selittäessä tutkittavia rakenteita vasta tajusi, mikä kaikki tosiaan voisi olla pielessä.

Maha kasvaa (ja vähän kaikki muukin). Rintsikkaostoksilla piti taas käydä uusimassa kaikki vanhat liivit jo toistamiseen isompiin, saas nähdä kuinka paljon tästä vielä rintavarustus paisuu! Mies on ymmärrettävästi varsin innoissaan tästä lieveilmiöstä...

19+6, tästäkin on jo puolitoista viikkoa!

Suoliston myllerryksen olemme diagnosoineet nyt virallisesti potkuiksi, joita onkin nyt alkanut tuntumaan reippaasti. Ja useamman päivän ajan jo niinkin, että mieskin on tuntenut potkut! Masuotus innostuu potkunyrkkeilyharjoitteisiin etenkin iltaisin, kun köllähdän sohvalle telkun ääreen. Liitos-, kasvu- tai mitälie-kipuja on ilmaantunut viime päivinä: kävellessä mahaa alkaa pistää, ja välillä kolottelee ihan muuten vaan ollessa. Neuvolasta kerrottiin, että kuuluu asiaan. Kohtu siellä kasvaa nyt kovasti ja hakee tilaa. Tällaisen, joka on tottunut kävelylenkilläkin paahtamaan tuhatta ja sataa, on ollut pakko hidastaa tahtia. Ja mikäs siinä, koira tykkää pidentyneistä nuuskuttelutauoista ja kevät on parasta aikaa kuunnella lintujen kevätkonserttia ja katsella heräilevää luontoa. Alan hiljalleen myös vaappua ja ulkoiluvaatteetkin alkavat pingottaa mahan kohdilta niin, että kohta lienee naapurustollekin selvää, että kyllä meillä lasta odotellaan, emäntä ei siis olekaan ylensyönyt.

Yllättävän paljon nämä jo kertyneet kilot (varmaan kaikkiaan lähemmäs 10 kiloa lisää siihen, mitä hoikimmillaan viime kesänä painoin) tekevät kulkemisesta raskaampaa. Valtaosa taitaa olla tisseissä, loput kohdussa, sitten hiukan on raskauden myötä ilmaantuneissa jenkkakahvoissa muodoissa, ja loput taitaa olla puhtaasti turvotusta. Innolla odotan, millaista turvotus on sitten kesähelteillä...

Hankintoja vauvalle on tehty jo peräti kaksi (!!) kappaletta. Rakenneultran jälkeen palkitsin itseni hiippailemalla vauvanvaateosastolle, ja himoitsemieni muumi-kuosisten vaatteiden sijaan valikoin varsin neutraalin body-pöksyt-yhdistelmän. Se olikin ihka ensimmäinen hankinta, jonka olen vauvalle uskaltautunut tekemään! Kotimaanmatkan pysähdyspaikassa taas hypistelin helistintä (en tiedä käyttävätkö vauvat oikeasti edes sellaista, mutta se on söpö), ja mukana matkustanut anoppi halusi sitten ostaa lelun vauvalle.  Kyllä näillä jo pärjää pitkälle, vai mitä?

Liikkeitä?

Alan yhä enemmän kallistua sille kannalle, että vatsassa tuntuva kutitus tarkoittaa sikiön liikehdintää. Kutina on ehkä aavistuksen voimistunut, ja muuttunut aika säännölliseksi. Ja eilen aamulla: sattumalta makoilin sohvalla, kädet vatsalla, kutinoita tunnustellen, ja sitten yhtäkkiä sormiin osui vaimea tökkäisy. Ja toinen. Kolmas, neljäskin! Ajattelin ensin, että joku vähän suurempi ilmakupla siellä matkaa suoliston uumenissa. Vähän erikoisessa paikassa tosin. Mutta sitten asiaa selviteltyäni, kyllä noiden (luotettavien...) keskustelupalstojen mukaan liikkeet voisi jo tuntea ulkopuoleltakin! Huimaa!

Huomenna on yksityinen ultra. Vähän niin kuin julkisella tehtävää rakenneultraa edeltävä tsekkaus. Julkisen ultra osuu torstaille juuri ennen pääsiäispyhiä, enkä kestä ajatusta, että ei-toivottujen löydösten suhteen pitäisi sitten odotella pyhien yli jatkotutkimuksiin pääsyä. Enkä kestä enää jännittää lähemmäs kahta viikkoa! Joten käydään huomenna kurkkaamassa, miltä masussa näyttää. Toivottavasti hyvältä!

Rakenneultraa odotellessa

Huomenna alkaa 18. raskausviikko. Huimaa!

Nt-ultran jälkeen oli aika, jolloin iloitsin ja nautin raskaudesta tuudittautuen siihen, että nythän kaikki on hyvin. Sitten joku päivä aloin ajatella lähestyvää rakenneultraa. Ja sitä, mikä kaikki voi olla pielessä. Entä jos lapselta puuttuu sisäelimiä, silmät, suu? Entä jos on jokin paha epämuodostuma? Entä jos sydämessä on merkittävä vika? Entä jos raajat ovat liian lyhyet, aivoissa on kysta tai havaittavissa on vaikea kehitysvamma? Aavistuksenomaisesti olen toki myös stressannut sitäkin, mikä kaikki vielä rakenneultran hyvienkin uutisten jälkeen voi mennä pieleen: kohtukuolema, synnytys, kätkytkuolema. Päätyen aina teini-ikäisen toilailuihin tai ajokortin saaneen kolarointiin.

Kovaa on tämmöisen heikkohermoisen elämä. Mutta jos sitä nyt kuitenkin päivä kerrallaan.

Mitään ei olla silti vielä vauvalle hankittu. Tiedättehän sen ajatuksen, sitten varmasti jokin menee pieleen, jos liian aikaisin. Rakenneultran jälkeen sitten, jos kaikki näyttää siinä olevan hyvin. Rakenneultra ajoittuu torstaille ennen pääsiäistä, ja siitäkös sitten hermoromahdus tulisi, jos jotain lisätutkittavaa löytyisi. Joten varasin yksityiselle ultran jo edeltävälle viikolle, 18+5.

Vointi on ollut hyvä. Masussa kutittelee, en tiedä tarkoittaako se venyvää ihoa (ja raskausarpia...) vai kenties sikiön liikkeitä? Kovasti kutittelu tuntuu kyllä kohdun alueella, saas nähdä muuttuvatko "perhosen lepatukset" "kalanpyrstön heilautusten" ja "kuplahdusten" kautta sitten aikanaan potkuiksi.

Töissä raskautuminen on nyt julkistettu miltei kaikille (vähäisille) työtovereille. Ihme ja kumma, kukaan ei ollut arvannut mitään, vaikka jälkikäteen sanoikin nyt katselleensa pömpöttävää mahaa ja etenkin näitä megalomaanisen kokoisiksi paisuneita tissejä (huvikseni kokeilin tällä viikolla vanhoja normirintsikoita, kyllä ne kiinni vielä meni, mutta näky oli jotakuinkin hupaisa).

Ainiin! Uusi äitiyspakkaus julkaistaan perjantaina. Kovasti olen sitä jo kärkkynyt, vaikkei aiemmin haalareiden tai makuupussin värit olisi voineet vähempää kiinnostaa. Kummasti sitä nyt tarkastelee paketin sisältöä eri silmin...

The ultra

Nt-ultra oli ja meni, ja siitä on jo pian viikko! Ultran aamu alkoi mukavassa flunssapöhnässä. Ensin ei meinannut löytyä parkkipaikkaa, sitten ei meinannut löytyä poliklinikkaa, sitten juostiin rappuja ekan ja kolmannen kerran välillä ja lopulta päädyttiin kolmoskerrokseen, jossa ovessa luki äitiyspoliklinikka. Ehdin viskata ulkovaatteet pois ja kipitin kovaa vauhtia vessaan, koska tuskanhien ja flunssatukkoisuuden lisäksi pissahätä oli jo tuossa vaiheessa jäätävä. Vaan ei! Ennen vessan ovea kuulin miehen ja hoitajan keskustelevan, että ykköskerroksessa pitää käydä ilmoittautumassa. Jaahas. Lisää porrassekoilua, hissillä synnytysosaston ovelle ja lopulta takaisin kolmoseen ja ulkokautta oikeaan paikkaan. Miten vaikeaa voi olla löytää ilmoittautumistiski?

Lopulta ilmottautumistiskillä hikisenä, tukkoisena ja ämpärin kokoinen kupla otsassa aloin kertoa tietojani, ja täti tiskillä kysyi neuvolakorttia. Jaa, pitäskö semmonen olla mukana vai? Sitten kun täti vielä kertoi, että ennen ultraa ei nyt sitten saisi käydä pissalla, murtui meikäläisen pato ja tuli iso parku. Lopulta täti saattoi meidät oikeaan hissiin ja painoi vielä nappulankin valmiiksi. Meinas varmaan, että muija saa muuten hermoromahduksen, jos vielä eksyy jonnekin...

No, pääsin pissalle ja päästiin ultraan ja rakkokin oli jo ehtinyt täyttyä viidessä minuutissa (kiitos reippaan ainevaihduntani ja tuolloin vielä aamukahvin, vessassa saa tosiaan ravata jatkuvasti...), eli maailma ei sittenkään kaatunut näihin hirvittäviin koettelemuksiin.

Yllätys oli se, että ultran tekikin kaksi kätilöä, joista ilmeisesti toinen oli harjoittelija. Myös laite oli uusi, joten esimerkiksi sydänäänet kuuluivat varsin hiljaa, koska kumpikaan kätilöistä ei osannut säätää laitteen ääntä kovemmalle... Ultrapäivänä viikkoja piti olla 12+1, mutta mittojen perusteella niitä olikin peräti 13+1, joten laskettua aikaa aikaistettiin viikolla. Niskaturvotus oli normaali, 0,84, aiemmassa yksityisen ultrassahan sen oli todettu olevan jotain 0,7-1,00 mm:n välillä mittauskohdasta riippuen. Kotiin postitettu kirje tällä viikolla tiesi vielä kertoa, että myös veriseula oli normaali, eikä kohonnutta down-riskiä ole nyt näiden tutkimusten perusteella.

Laskin huvikseni noiden uusien viikkojen perusteella hedelmöittymishetkeä, eikä se niiden perusteella yksinkertaisesti ole mahdollinen. Aiemman yksityisen ultran mukaan tuona TYKS:n ultrapäivänä viikkoja olisi ollut 12+5, mikä sen sijaan olisi mahdollinen. Mene ja tiedä. Kuulemma parempi nyt kuitenkin aikaistaa määränpään ajankohtaa, ettei käy sitten niin, että vauva menee reilusti yliaikaiseksi, jos la on laskettu liian pitkälle. Mutta tämän viimeisimmän arvion mukaan nyt olis jo 14+0, aika hurjaa!

Maaginen raja

Tänään 12+0 eli kahdestoista raskausviikko on päättymässä. Huomenna aamulla on nt-ultra, toivottavasti kaikki on yhtä hyvin kuin edellisessä ultrassa näkyi olevan. Sydänäänet kuuluivat eilen reippaasti, huomattavasti aiempaa ylempää ja vaivatta, ei tarvinnut painaa anturia yhtään! Kovasti tuntuu hän liikkuvan jo, sillä anturi kadottaa sykkeen herkästi.

Aluksi ajattelin, että 12 viikon tullessa täyteen, hihkun raskaudesta jo ihan kaikille. Vaan ei! Sitä jotenkin haluaa pitää salaisuuden vielä hetken. Ainakin ultran yli, ehkä vielä pari viikkoa.

Pienen rohkean askeleen otin jo, kun tilastin nettikaupasta mammafarkut kokeiluun. Ja nehän olivat täydelliset! Tällaisen, jonka on "normaalitilassakin" varsin haastavaa löytää sopivia farkkuja, oli tietysti sitten pakko ne pitää, vaikka kasvuvaraa mahalle onkin vielä aika paljon. Onpahan yhdet ihan oikeat housut olemassa, tähän asti kun oon mennyt lähinnä legginseillä ihan jo turvotuksen vuoksi... Nyt huomaan kyllä vatsan pullottavan jo ilman syömistäkin, jo aamulenkillä ulkoilupöksyjen nappi alkaa olla melkoisen pinkeä.

Pieni alkava flunssa vaivaa, toivottavasti ei sentään sitä pelättyä influenssaa nyt sitten... Viikon vanha rokote kun ei taida vielä suojata oikein mitenkään!

Influenssaa vastaan

Kävin eilen kovien pähkäilyjen tuloksena ottamassa influenssarokotteen. Mikäli kaikkitietäviä odottajien ja äitien keskusteluja on uskominen, aiheuttaa rokote keskenmenon ja liudan muita haittavaikutuksia niin äitiin kuin sikiöön... Mutta tutkittuani THL:n, HUS:n teratogeenisen tietopalvelun ja monia muita mielestäni asiallisia lähteitä päädyin siihen, että koska raskaudenaikaisista haittavaikutuksista ei ole saatu mitään virallisia näyttöjä, ovat rokotteen tuoma hyödyt mahdollisia haittoja suuremmat. Hämmentävää, kuinka suuren paniikin tästä rokoteasiastakin ehdin kehittää, menetetyt yöunet ja sitä rataa. Normaalisti en vastusta ainakaan kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvia piikkejä, mutta jostain syystä nämä kaikkien antaman ympäripyöreät suositellaan, mutta päätät itse -neuvot saivat pääkoppani ihan sekaisin, ja aloin nähdä hirvittäviä mitä jos -kauhukuvia. Niinhän sen ns. narkolepsiarokotteenkin piti olla aivan turvallinen, joten aina kai noissa on pienet riskinsä.

Illalla ainakin sydänäänet pienen etsimisen jälkeen kuuluivat ihan normaalisti, joten masun pieni asukas voinee ihan hyvin.

Työterveyshoitajan mukaan tällä viikolla influenssapotilaita on alkanut virrata asiakkaiksi. Ilmeisesti tautihuippua odotetaan hiihtolomaviikoille. Toivottavasti rokotesuoja kehittyy siihen mennessä, ja vältyn taudilta. Omituista tämäkin, että miltei koko ikäni olen ollut ottamatta rokotetta enkä tietääkseni ole ainakaan normaali flunssaa kovempana influenssaankaan sairastunut. Asiakaspalvelutyöstä huolimatta en juuri ole koko influenssalle uhrannut ajatustakaan menneinä vuosina, mutta kas, raskaus tekee ihmeitä tässäkin asiassa. Ennestään olen jo varsin neuroottinen ja varovainen, mutta nyt sitä havaitsee vaaroja ja uhkia sielläkin, missä ne aiemmin on onnistunut jättämään taka-alalle. Rokotteen pistänyt terveydenhoitajakin sanoi useaan otteeseen rauhoitu ja älä stressaa niin kovasti. Jep, sen taidon kun oppisi...

Sydämen tykytyksiä

Aika kuluu vauhdilla! Hyvä niin, koska kovasti odotan, että 12 viikkoa tulee täyteen ja nt-ultrassa kaikki on hyvin. Vaan eipä maltettu odotella sinne saakka... Mies osti kotidopplerin, ja testattiin sitä viime viikolla. Oliskohan ollut 9+4, kun laitetta ekan kerran testailtiin, eikä kyllä saatu mitää ääniä kuuluviin nivussuonten suhtautteluja lukuunottamatta. Siitä (vaikka tiesin, ettei noilla viikoilla vielä välttämättä kuulukaan kuulua mitään), ja muustakin hermoilusta johtuen varasin ajan Jussi Savonlahden vastaanotolle. Ja voi, kyllä kannatti!

Tarkoitus oli vaan nopsasti tsekata, että kaikki on hyvin, sydän sykkii ja niin edelleen. Mutta 10+0 olikin aika otollinen aika ultralle, joka kesti kaikkiaan puolisen tuntia ja Savonlahden huippulaitteilla saatiin näkyviin vaikka mitä! No syke tietysti kuului ihan reippaana, mutta lisäksi saatiin mitattua jo nyt normaali (ainakin toistaiseksi...) niskaturvotus. Lääkäri paikansai myös kaikki raajat, sormet, aivopuoliskot, sydämen... Ihan huikeeta, miten tarkkaa kuvaa noilla moderneilla laitteilla saa! Mukaan saatiin pyytämättä dvd, jossa on koko ultra videoituna, ja lisäksi tietty paperiversio olennaisimmista kohdista. Tasan satasen kustannus moisesta huvista tuntui varsin pieneltä sen loppupäivän hymyilyn rinnalla! Ei suotta kehuta Savonlahtea mammapalstoilla.

Ja kuinkas kävikään, pari päivää sitten koitin kotidoppleria uudestaan, ja sieltähän paikantui oikein selkeä, tiheä syke!

Vointi on ollut ihan kohtuullinen. Väsymys on ehkä aavistuksen helpottanut. Jalkoja pakottaa hirveästi, ja yleisesti turvottaa kamalasti. Vatsa pömpöttää, ja tissit tuntuvat kasvavan kasvamistaan. Mutta mieli on hyvä! Viralliseen nt-ultraan on vielä vähän alle pari viikkoa, ja silloin on sitten tuo maaginen 12 viikkoa täynnä.

Viime päivät olen pohtinut influenssarokotetta. Ottaako vai eikö ottaa? Jos olisin ajatellut ajoissa, olisin tietysti ottanut sen jo syksyllä ennen raskautumista. Nyt arveluttaa ottaa sitä varsinkin näin alkuraskaudesta, kun kaikki riskit ovat suurimmillaan. Neuvolasta ei oikein sanottu juuta eikä jaata, ei suositella eikä olla suosittelematta, vaan "jokainen äiti itse päättää". Yleiset (kansanterveyslaitoksen) ohjeet heillekin on, että raskaana oleville rokotetta suositellaan. Haittavaikutuksia ei pitäisi olla, mutta... Neuvolatädin havaintojen mukaan noin puolet äideistä on rokotteet ottanut, puolet jättänyt ottamatta. Yleensähän en ole mitenkään rokotevastainen, mutta pyrin välttämään kaikkea turhaa lääkkeellistä altistusta ainakin nyt alkuraskauden aikana, joten pitänee tarkasti pohtia tämäkin asia. Maaliskuussa influenssakausi alkaa kuulemma usein olla ohi, joten pärjäisiköhän sinne saakka tehokkaalla käsihygienialla...?

9+0

Ensimmäinen neuvola-aika oli alkuviikosta. Paikan sijainti oli vähän hakusessa. Samassa kompleksissa toimii ala-aste, päiväkoti, neuvola ja joitain muitakin toimintoja, eikä oikeaa ulko-ovea löytynyt. Lopulta päädyttiin sisäkautta kiertämään koko ala-aste. Välituntiaika, koulu täynnä huutavia ja juoksevia lapsia, kiire, kärttyisyys ja totaalieksyminen olivat hyvin huono yhdistelmä. Kun lopulta päästiin neuvolan odotustilaan, meinasi tulla itku.

Neuvolakäynnistä jäi käteen nivaska papereita. Kuuliaisesti olin täyttänyt esitietokaavakkeet, joita neuvolatäti ei juuri vilkaissut, vaan kyseli samat asiat naputellen ne koneelle. Sitten oli se ruokailutapakaavake, jonka täyttäminen oli edellisenä iltana herättänyt raivoa ja kiukkua, se kun mielestäni oli totaalisen epälooginen kysymyksineen "x kertaa viikossa" TAI "x kertaa päivässä". Viimeisen viikon ruokailut koostuivat pahoinvoinnista johtuen melko omalaatuisista aineksista (kuten Billys-mikropitsa, jota olen viimeksi syönyt monta vuotta sitten), mutta silti täti kehui, että hienosti te syötte kaikkea monipuolisesti. Jep. No ehkä hiukan täyttelin sarakkeita sen mukaan, kuinka normaalisti syödään, en ihan pelkästään kuluneen viikon perusteella... Nt-ultra on nyt varattu, ja se on helmikuun ensimmäisellä viikolla. Mahdanko malttaa odotella sinne saakka... Oireet ovat kyllä sen verran selkeät, että eiköhän siellä masussa ainakin toistaiseksi edelleen joku majaile.

Pahoinvointi on jostain syystä parina viime päivänä pahentunut hiukan. Edellisyönä ei meinannut nukkumisesta tulla mitään, olo kun muistutti krapulavellontaa ja piti keskellä yötä nousta järsimään ruisleipää. Kummallisesti vaihtelevat suosikit ja inhokit: oliivit, joita vielä pari viikkoa sitten olisin voinut syödä purkkitolkulla, eivät mene enää alas ollenkaan. Sitten taas ruisleipä, joka ensin maistui pelkällä margariinilla ja juustolla, tarvitsee nyt kumppanikseen tomaattia ja sormisuolaa. Ruusunmarja-Viilistä meni toistakymmentä purkkia, kunnes tuli stoppi. Tällä hetkellä jääkaappi on täynnä hedelmäpommi-jugua, vaikken normaalisti ikinä syö maustettuja ja sokeroituja valmisjugurtteja. Ja neuvolatäti sanoi, ettei pakastemarjoja, kotimaisiakaan, saisi syödä kuumentamatta. Minähän olen vedellyt niitä pussillisen joka aamu maustamattoman jugun kanssa. En tiedä millä tuonkin sitten korvaisi, kun itse kerättyjä marjojakaan ei varastossa ole.

Muutenhan näitä raskausvaikutuksia on havaittu kohtalaisesti. Mies varmaan ensimmäisenä kirjaisi ylös ilmavaivat. Meillä kuulemma peitto heiluu öisin tiuhaan, muttei sillä tavanomaisella tavalla. Mielialavaihtelut, joissa muutenkin olen aika lahjakas, ovat viime aikoina saaneet huvittaviakin piirteitä. Viimeisin kriisi tuli vessan siivouksesta: sohvalta huutelin, että käyttikö mies nyt varmasti oikeita aineita ja putsasiko hanan ympäryksen hammasharjalla ja entä rätit, oliko varmasti oikeat käytössä. Sitten tuli parku, kun kävi ilmi, että mies oli miesmäisellä logiikalla käyttänyt rätin sijaan hygieenistä kertakäyttöistä vessapaperia pytyn pyyhkimiseen. Mies nauroi, minä itkin ja nauroin samaan aikaan, joten tästäkin kriisistä selvittiin ja vessa oli tarkastuksessani riittävän puhdas.

Mies on viime viikot hoitanut kauppareissut, ruuanlaiton, siivoukset... Lenkittänyt koiraa, sillä useimmiten työpäivän jälkeen meikäläinen kaatuu suoraan nukkumaan. Toi kauppareissulta yllärinä Bepanthenin raskausarpia ehkäisevän voiteen, kun siitä olin aikaisemmin puhunut ja pohtinut, pitäiskö hankkia. On se vaan niin kultainen. Täydellinen kumppani, täydellinen isä, mietin monesti.

Päiviin ei juuri mahdu muuta kuin työt ja nukkuminen. Tarttis noita kouluhommiakin tehdä, puolet aineopinnoista on kaavailtu vielä tälle keväälle. Ehkä se väsymys tästä helpottaa, jollei, niin siirrän suosiolla kouluhommia aikaan sitten joskus. Nyt pääasiana on pitää pieni asukas hyvinvoivana, ja se toteutuu parhaiten pitämällä huoli omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista.

Varovaisen toiveikkaana

Perjantaina oli varhaisraskauden ultra, kolmas sellainen. Viikkoja mittojen mukaan 8+1, eli aavistuksen enemmän, kuin viimeksi parin millin pituisen alkion perusteella oli laskettu. Hetken helpotus, kaikki hyvin! Sydän sykkii ja pieni selkäranka näkyi kuvassa.

Jostain luin, että tämä viikko olisi riskialttein keskenmenon suhteen. Johtuen siitä, että tärkeiden elimien muodostuminen tapahtuu näinä päivinä. Ja siitähän luonnollisesti seuraa, että jos jokin menee pahasti vikaan, tuloksena saattaa olla keskenmeno.

Mutta peukut pystyyn! Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä. Pahoinvoinnin helpottaminen ajoittain pelottaa, jotenkin kun olo tuntuu raskautuneemmalta, kun koko ajan yököttää ja kunnolla. Mutta ajoittain parempi vointi saattaa johtua myös siitä, että olen täsmällisesti koittanut viime päivät syödä vähintään kahden tunnin välein jotain. Voimakas yökötys ja heikotus tulee heti, jos maha pääsee tyhjentymään.

YTHS:n gynelle en varmaan kehtaa enää mennä, olen siellä jo ravannut lukuisia kertoja ja soittanut vielä sitten muutaman kerran siihen päälle. Np-ultraan on kuitenkin vielä nelisen viikkoa, joten hermoilutaipumukseni tuntien taitaa edessä olla visiitti vielä sitä ennen yksityiselle tarkistusultraan. Pessimisti ei pety! Siksi ajattelen (ihan realistisesti, kaiketi), että vieläkin voi mennä vaikka mikä vikaan. Alkuraskaudessa, sitten np-ultrassa, sitten rakenneultrassa, loppuraskaudessa, synnytyksessä... Aina voi sattua ja tapahtua, jokin voi mennä pieleen, voi tulla huonoja uutisia. Mutta mikä on se vaihe, kun tästä raskaudesta voisi pelkojen sijaan alkaa jo nauttia? Viikon 12 jälkeen?